Olutkirjallisuutta: Brewer's Tale, Niin Monta Olutta

William Bostwick: Brewer's Tale - The History of the World According To Beer

Jonkinlainen vanhenemisen merkkipaalu kai sekin on, kun lukee ensimmäisen olutkirjansa, jonka kirjoittaja on itseään nuorempi. Ainakin luulen niin. William Bostwick on nuorehko, ulkoisesti hipsterihtävän graafikon oloinen juippi, joka on tehnyt uraa Wall Street Journalin ja GQ:n sun muiden lehtien olutkirjoittajana ja myös pannut itse olutta. Brewer's Tale on Bostwickin historiakulmasta olutta käsittelevä esikoisteos kirjapuolella.

Kirjasta ei ole kuvia, sillä en varsinaisesti lukenut kirjaa vaan kuuntelin sen äänikirjana. En tiedä miten paljon se vaikutti kokemukseen. Lukija oli hyvä, mutta äänikirjan ongelma etenkin ei-fiktio-puolella on se, ettei aina tiedä miten tekstejä on ulkoasussa korostettu, ovatko ne sivupalkissa tms.

Hankala kirja kommentoida, sillä toisaalta pidin kirjasta pirusti ja toisaalta en sitten yhtään. Kirjana periaatteessa juuri sellainen olutkirja mistä pidän eniten. Siinä esitellään jouhevan ja miellyttävän tarinoinnin kautta oluen historiaa ja panimoita ja valmistusmenetelmiäkin. Toisaalta tyylissä ja etenkin sisällössä kaihertaa sitten monikin asia.

Käytännössä Bostwick käy läpi olutta kolmella tasolla. Ensinnäkin historiaa, toisekseen omien kotiolutkokeilujensa kautta ja kolmannekseen erilaisten panimoiden ja panimopersoonien kautta. Teksti juoksee näiden välillä sulavasti, joskin välillä melko nopeasti hyppien ajasta ja paikasta toiseen. Epäilen tosin, että äänikirja formaattina pahensi tätä. Kaikissa näissä alueissa on lisäksi merkittäviä ongelmia. 

Pääpaino kirjassa on historialla, niin kuin kirjan alaotsikostakin voi päätellä. Ikävä kyllä ilmeisen kattavasta taustatyöstä huolimatta historia on "vähän sinnepäin". Oluthistorioitsija Martyn Cornell repii blogissaan pelkästään kirjan IPA-osuuden maan tasalle ja itsekin huomasin ympäri kirjan samanlaista menoa. Jos keksitty juttu kuulostaa paremmalta kuin tutkittu totuus, kerrotaan keksitty juttu. Jos hyvältä kuulostavan fiktiolla voi vähän värittää faktaa, sitä väritetään. Kertonee tasosta jotain, kun meikäamatöörikin joukosta selkeää paskapuhetta osaa löytää. Jos kyseessä olisi hassujen olutanekdoottien kirja, niin mikäs siinä, mutta kun alaotsikko on mahtipontinen "The World History According To Beer", ei tämä oikein vetele. Olutkirjallisuus on ihan tarpeeksi täynnä kivoja legendoja, anekdootteja ja historiana esiintyvää markkinointimateriaalia, että niitä tarvitsisi enää "historiana" levittää saati värittää lisää.

Kun aivoon oli ajautunut ajatus siitä, että Bostwick tekee faktapuolen "vähän sinnepäin", alkoivat miehen kotiolutkokeilutkin kuulostaa täysin vasemmalla kädellä hoidetuilta. Ehkä se on vain ennakkoluuloa, en tiedä. Jotenkin jutusta meni kuitenkin maku. Joka tapauksessa kotiolutviritykset eivät hirveästi anna kirjalle lisää jos jotain kotioluesta tietää. Bostwick tekee kummallista tai vähemmän kummallista olutta ideansa heiveröisesti pohjustaen, ei jaa reseptiä tai juuri menetelmiäkään. Lisäksi hän aina tunnu itsekään tietävän oliko tuotos onnistunut vai ei. Kotiolutta tekevänä tunnistan toki tunteen, mutta ei se kerrottuna kauheasti valista.

Historiapuolen uskottavuuden puutteen ja kotiolutpuolen turhuuden myötä kirjan antoisimmaksi anniksi jäävät luvuissa käsitellyt amerikkalaiset panimot. Ne ovat mielenkiintoisia, mutta Bostwickin tapa käyttää panimoita ja panijoita lähinnä ponnistuslautana historiajorinoilleen tai kotikeittelyilleen yleensä katkaisee mielenkiintoisen jutun kesken. Lisäksi kirja on äärimmäisen amerikkakeskeinen.

Tyylissä häiritsee hölmön puolelle menevä hipsterimäinen autenttisuuden etsintä, yltiöromantismi oluen ja historian suhteen, jossa historiallinen olut on käsityöläisten tekemää ja maalaisympäristössä rehellisten aitojen ihmisten juomaa ja sitten tämän vastapainoksi ilmeisesti tarkoitettu omalla tavallaan yltiöromanttinen raadollisuus, jossa historia on raakaa ja brutaalia ja kaikki armottoman alkeellista. 

Lopputuloksena on tosiaan kirjan nimen "Tale" eli taru. Kivan positiivista ja tunteellista juttua oluesta ja sen historiasta, jota väritetään hölynpölyllä, kun aito historia ei ollutkaan niin jännittävää kuin kuviteltiin. Joihinkin maineikkaisiin amerikkalaisiin panimoihin ja panimopersooniin tutustuttavana kirjana toimii paljon paremmin ja sinällään pohjavire oluesta "ikuisesti muuttuvana" on ihan kiva. Ja kuten sanottua, teksti on sulavaa jutustelua. En silti rahojani tähän laittaisi jos uudestaan joutuisin sen valinnan tekemään. 

Anikó Lehtinen: Niin Monta Olutta


Suomen näkyvimmän olutnaisen Anikó Lehtisen esikoiskirja Yks Olut! oli musta, kovakantinen ja jyhkeämpi kuin tämä uutuus. Uusi teos on pehmeäkantinen ja turkoosi. Siinä on itse täytettäviä osioita, kopioitavia arviointilomakkeita ja flavoriympyröitä referenssiksi. Tämähän on siis (itsenäisesti toimiva) tehtävävihko, siinä missä Yks Olut! oli teoriakirja. Tuli oikein lukion äidinkielen tunnit mieleen.



Oluita kannustetaan arvioimaan ja niiden arviolle on jätetty tila arvosanalle, juomapaikalle ja päivämäärälle. Erillistä tilaa sanallisille arvioille olisin tosin kaivannut myös. Eihän kenenkään tarvitse niitä luumuja ja havumetsiä oluesta poimia, mutta ainakin oma maistaminen on aina avautunut ja syventynyt kun on pakottautunut kirjoittamaan sanat, johon aistihavainnon kiinnittää. Jotenkin ne eri oluissa esiintyvät samankaltaiset maut poimii helpommin, kun niille on nimi aivossa.

4/5 Westmallen Tripelille? On ne armottomia.
Kirjaan on arvioitu iso kasa oluita Anikón ja aviomiehensä Mikan (Donut Islandista ja Panimo Hiidestä tunnettu) toimesta. Arvioita selatessa huomaa myös makujen subjektiivisuuden, mikä on erinomainen juttu, koska matemaattinen pistenillitys on ehkä turhinta mihin tässä harrastuksessa törmää. Sen sijaan muiden pisteytyksille kiroilu on suorastaan lystiä, kunhan muistaa, että makuasioitahan nämä. Yhtä usein kuin näytin isoa peukkua Anikon ja Mikan pisteille, kiristelin myös hampaitani. Se lienee opettavaista kun kirjaa alkaa täyttämään. 

Olutlista on valikoitu, kuten Yks Olut!-kirjassakin, sen mukaan, mitä Suomessa on suhteellisen helposti saatavilla kaupoista ja Alkoista. Eli mitään navettasahteja tai basilikalambiceja sieltä ei löydy. Siitä näkökulmasta suht kattava lista. Ainoastaan Schneiderin vehnäoluita, etenkin Aventinus-klassikkoa jäin kaipaamaan. Sitä kuitenkin on Alkossa ollut vuosikausia.

Arviolistausten välissä kategoriat ja niihin sisällytetyt tyylit esitellään lyhyesti parilla sivulla. Kun ne pari sivua on vielä haluttu pitää visuaalisesti kevyenä ja väljänä, tietoa on pitänyt tiivistää aika paljon pieneen määrään sanoja. Tiivistäminen johtaa yleistyksiin ja oikoteihin, jotka ajoittain ahdistavat tällaista olutnörttiä. Kyllä jutut ihan asiaa ovat, mutta joka toiseen kappaleeseen tekisi mieli laittaa tarkentava asteriski "*paitsi...", "*lisäksi..." tai "*näinhän se on, mutta...".  Harrastusta aloittelevalle tai pientä lisätietoa maistelun lomaan kaipaavalle tietoa on varmasti aivan riittävästi. Silti, parissa kohtaa koin tekstin vähän harhaanjohtavaksi*.

Lisäksi taattuun Anikó-tyyliin mukana on tietenkin ruokareseptejä jokaiselle "makukategorialle" sovitettuna. Itselleni ne tulevat olemaan varmasti kirjan käytetyin osa. Kuten edeltäjänsäkin, kokonaisuutena pikkunillitystä lukuunottamatta oikein toimiva olutkirja aloittelevalle olutharrastajalle. Jos kahden välillä olisi pakko valita, ottaisin silti sen aiemman kirjan, mutta minä nyt valitsen aina mielummin teorian kuin käytännön. 

Foliohattu-huomio: Sain tästä jälkimmäisestä kirjasta ilmaisen näytekappaleen.

PS: Se ESB on jälleen mennyt parapsykologian puolelle ESP:ksi, otsikkoihin asti (automaattioikoluvun korjaama?). Maailman ESB-fanien epävirallisena edustajana paheksun.

*nillitetään nyt esimerkiksi vaikka paahteisia oluttyylejä erotellessa ollut toteamus "portteri ja imperial stout ovat hyvin lähellä toisiaan". Kyllähän se vaikkapa Koffin porterin kohdalla totta on, mutta kaikkiin porttereihin vähän yleistävä.

Kommentit