Expoilua ja oluiden taistelua

Nopea katsaus viikonlopun meininkeihin. Oluen ulkopuolinen elämä puskee päälle muuttamisen muodossa niin, että Tuopillinen jää tämän jälkeen parin viikon tauolle.

Oli jännittävä huomata kuinka eri tavalla Expossa oleminen tänä vuonna sujui kun olin keväällä tehnyt ratkaisevan muutoksen harrastuksessani: Lopettanut juotujen oluiden laskemisen. Aluksi merkkasin oluet ylös tunnollisesti, kunnes kolmen maistetun jälkeen totesin, että aivan sama, nautiskellaan. Jääköön mieleen ne, jotka jäävät mieleen.

Mieleen jäivät tietysti parhaat, huonoimmat ja erikoisimmat.

Omnipollo on viime vuosien kovimpia uusia panimoja mihin olen törmännyt. Buxtonin kanssa tehtyjä yhteistyöolusia oli Expossa kaksi: Ice Cream Pale Ale ja Yellow Belly. Ensin mainittu oli lasissani ensimmäisenä ja vakuutti. Nimi kertoo oluesta oikeastaan kaiken. Toisen maistoin myöhemmin ja olikin sitten melkoinen pommi ja melko kirkkaasti paras uusi olut, jonka messuilta löysin. Uskomaton rasvaisen suklainen ja makean keksinen tuoksu, siis ehkä upein tuoksu mihin olen oluessa törmännyt koskaan. Maku ei aivan pärjännyt tuoksulle, muttei siitä hirveästi jäänyt. Kaikkein hämmästyttävintä tässä "peanut butter biscuit stoutissa" oli, että kaikki se maku on mitä ilmeisemmin onnistuttu puristamaan ulos pelkästä maltaasta. Ei missään nimessä mikään kaato-olut, mutta sopivan jälkiruuan kanssa tai jälkiruokana itsessään pienenä pikarina ehdottomasti.

Toki messuilla sai myös aina upeaa suodattamatonta Pilsner Urquellia ja todella hienoa sekoittamatonta Boonin puolitoista vuotiasta gueuzea, niin ihan puhtaasti messujen parhaaksi en Yellow Bellyä uskalla huutaa. Myös Traquair Housen 50th Anniversary Ale ei loisteliaassa skottimaisuudessaan paljoa kelkasta jäänyt. Toinen suodattamaton tsekki eli tumma Kozel tai siis Velko, oli sekin aika upea verrattuna kovin sokeriseen pulloversioonsa.

Muita sellaisia mitä arvostin olivat ainakin islantilainen kummallisuus lampaan lantaa polttaen kuivatuista maltaista tehty Borgin Surtur Nr. 30, oikein toimiva savuinen imperial stout. Multainen "naturelli" tuoksu siinä joko oli tai ei ollut mielikuvitusta Rodenbachin vadelmaolut Rosso oli paljon parempaa kuin oletin, ei lainkaan äklöttävän makea kapistus kuten pelkäsin.

Kotimaisista tykkäsin Hiiden Iku-Turson tynnyriversiosta. Alkuperäisen turson roimakka humala oli pehmennyt ja tynnyri tuonut mukavasti omaa makuaan. Omaan makuuni kehittynyt selvästi parempaan suuntaan. Samalta tiskiltä Donut Islandin viinihiivalla käytetty Magyar Árpa Bor oli mielenkiintoinen, koska pääsin kesäkuussa maistamaan sen pidempään kypsyteltyä "esiversiota" Donutin kotipanimossa. Siihen verrattuna Magyar oli pehmeämpi ja makeampi kuin hyvin kuiva ja kulmikas esi-isänsä. Hyvin viinimäinen silti. Kolmas esiin nostettavan arvoinen kotimainen oli Rekolan Kaksi Kotia Vailla Humalaa. Villiyrtti-pakuri sour jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse tykkäsin oluen happamasta ja hedelmäisestä meiningistä, pakurin tuoksusta huolimatta. Itse asiassa ensimmäinen näistä Kaksi Kotia -oluista joista olen yhtään enempää innostunut.

Pettymyksiäkin joukkoon mahtui. CAPin huiman vahva Absence of Light maistui niin oudon makean sokerisen ylilyövältä, että kaadoin sen parin siemauksen jälkeen pisuaariin (suodattamatta itseni läpi). Samalta tiskiltä myös Beavertownin tynnyrikypsytetty Papa Pils oli täydellinen huti. Odotin oluelta paljon ja kun viimein sitä sain, se tuoksui äklöttävältä. En tiedä oliko viinitynnyri tehnyt oluen sellaiseksi vai mistä oli kyse, mutta olut oli niin makean esterisen hedelmäinen, ettei sitä pilsinä voinut pitää hyvällä tahdollakaan. Tuomitsin sen pilalle menneeksi, mutta kilpailevia mielipiteitäkin näkyy olevan.

Viskipuolella en tänä vuonna törmännyt mihinkään yllättävän hienoon, mutta enpä minä niistä niin ymmärräkään. Skoteista jäi kuitenkin mieleen positiivisesti Bruichladdichin tastingistä Port Charlotte ja Valamon tiskiltä 3-vuotias bourbontynnyröity-versio oli ikäisekseen aika vakuuttava. Maailman parasta bourbonia en löytänyt, vaikka kolme yrittäjää kokeilin.

Hieno tapahtuma oli tänäkin vuonna expo. Ikävä kyllä ruokatarjonta oli juomatarjontaan verrattuna taas ihan peilikuva. Koffin Brooklyn-tiskillä oli parempi ruokatarjonta pelkkien juusto- ja suklaasnäksien muodossa kuin yläkerran pakastepizzaa ja mozzarellatikkuja tarjoilevalla Kesoililla. Noh, onneksi meininki on muuten niin hyvä, ettei pääse haittaamaan.

----

Ruuasta päästäänkin kätevän aasinsillan kautta expon ulkopuolelle lauantain lounasnumeroon. Bryggerin Olli Majanen kutsui näet tutustumaan "OlutBattleen". Ajatus on vähän vastaava kuin Groteskin tovi sitten lanseeraamassa Viini vs. Olut -taistelussa. Eli tarjotaan menullinen ruokaa ja jokaiselle ruualle kaksi juomaa, jotka leikkimielisesti "taistelevat" siitä kumpiko paritus toimii paremmin.

Bryggerissä hommaan ei kuulu viiniä vaan toisella puolella suomalaiset oluet ja toisella puolen skandinaviset. Bryggerin menuun on jo talossa tietenkin tehty olutsuositukset, mutta mikään parihan ei ole kiveen kirjoitettu ainoa totuus, joten tätä taistelua varten niitä oli rukattu uusiksi. Vastapuolen skandinaaviset oluet oli sitten puolestaan poiminut Pikkulintu. Jätän nyt oluet tarkemmin nimeämättä, että säilyy jännitys, jos joku aikoo saman setin kokeilla myöhemmin.


Homma alkoi alkupalavalikoimalla. Katkarapuja skagen tyyliin ja mehustettua punasipulia, pareina kölsch ja vaalea lager. Inkiväärimarinoitua lohta ja garia,  pareina tumma lager ja saison. Kananmaksaa ja viikunahilloketta ruisleivällä, pareina brown ale ja ruislager, Viimeinen näistä oli muuten ihan käsittämättömän hyvää ilman mitään oluitakin. Itse valitsin näissä kölschin ensimmäisessä, molemmat toisessa ja brown alen viimeisessä.

Pääruuaksi pärähti pöytään marmorifileetä, suppilovahverokastiketta ja paistinperunoita (ja herkullista punakaalia). Parina doppelbock ja IPA. Yllätin itsenikin valitsemalla IPAn paremmaksi.

Jälkiruokana mokka-créme brûlée* appelsiinikreemillä. Kuulun siihen mikropromilleen maailmassa, joka ei löydä klassisesta suklaa-appelsiini-yhdistelmästä mitään yhdistelemisen arvoista, joten ruoka oli vähän hankala jo lähtökohtaisesti. Pareiksi sille oli porter ja barley wine, joista itse valitsin jälkimmäisen.

Huomio kuvista sen verran, että saamamme annokset olivat pienempiä kuin varsinaiset ravintola-annokset.

Lopuksi oluet paljastettiin ja yleinen mielipide laskettiin yhteen. Olin ollut demokratian kanssa eri mieltä vain kolmannen annoksen kohdalla (toisen, jossa satsasin molempiin, voitti selvin luvuin saison). Suomalainen olut puolestaan voitti kaikkien paitsi pääruuan yhteydessä, mikä on toki vaikuttavaa, mutta myös vihjaa pienestä kotikenttäedusta.

Erityisen mukavaa oli kuitenkin se, ettei yhteenkään ruokaan oltu lähdetty samalla kulmalla molemmissa ryhmissä. Kahden hyvin samantyyppisen oluen vertailu saman ruuan parina olisi ollutkin pahimmillaan turhankin haastavaa.

Pisteiden räknäyksen aikana sai maistiaisen kohta myyntiin tulevasta Bryggerin uudesta imperial stoutista Sofia. Oli muuten sen verran tasapainoinen ja sulava IS, että kielet hörölle jos satutte sinne päin. Ensi kesäksi olisi luvassa sitten tynnyröityäkin versiota.


Tämmöinen tai ainakin lähelle vastaava taistelusetti on tulossa Bryggeriin siis myyntiin talven aikana. Hauska idea, lisää kivan kulman ruokailuun ja ainakin oluthörhömmän porukan kanssa ruokapöytäkeskustelua syntyy. Oli kivaa! Voin lämpimästi suosittella vaikkapa kaveriporukalla kokeilemaan miten maut natsaavat.

*Jos löydän ton sanan oikeinkirjoituksen keksineen ranskalaisen, lyön sitä nenään. Kaksi akuuttia ei riitä vai, piti vielä saada sirkumfleksi** mukaan? Ihan hankaluuden vuoksi pitää olla hankala? 

**Ja ei, en tiennyt mikä sirkumfleksi on nimeltään ennen kuin googletin päteäkseni täällä asteriskin takana.

Kommentit